Onpa vierähtänyt jo monta päivää edellisestä kerrasta taas. Meinasin jo mennä äsken nukkumaan, mutta sitten tuli sellainen olo, että pakko kirjoittaa vielä ennen kuin menee.

Lähdin siis maanantaina jälleen kerran heti aamusta patikoimaan. Oli kaunis aurinkoinen aamu ja lämmintäkin varmaan parikymmentä astetta. Lämpömittaria minulla ei täällä ole, joten en voi sanoa varmuudella, mutta päätin silti pukeutua pelkkään aluspaitaan ja kauluspaitaan.

Ja tietysti housuihin.

Epäilin reissusta tulevan pitkähkö, joten pakkasin laukkuun kaikenlaista evästä mitä sattui löytymään. Banaanitertun, voileipää ja kuivattuja mustikoita, jotka olin ostanut Mayolle joskus ekalla viikolla. Mayo ei oikein niistä ollut välittänyt, joten päätin koikeilla, josko ne katoaisivat johonkin tällä tavoin.

Kello puoli yhdeksän aikaan olin jo ulkona kävelemässä jälleen kohti tuttua Fujimidain asemaa. Ostin junalipun, joka kaikeksi yllätyksekseni ei maksanutkaan kuin vaivaiset 390 jeniä ja astuin Hannō:hon matkaavaan junaan. Matka pääteasemalle kesti n. 45 minuuttia ja ulos päästyäni eteeni avautui melko vilkas, mutta silti jokseenkin unelias kaupunkimaisema. Löysin pian ison opastetaulun, jossa oli värikäs Hannō:n kartta ja otin siitä kuvan kaiken varalta. Olin toki aiemmin jo katsonut mahdollista reittiä Googlesta, mutta ei lisätieto koskaan ole pahitteeksi. Ei varsinkaan silloin kun on täysin tuntematon paikka kyseessä.

Asemalta lähdin ensin mielestäni länteen, mutta hetken päästä tajusin lähteneenikin pohjoiseen, sillä kartta ei tuntunut täsmäävän ollenkaan ja vasta kun huomasin virheeni, niin sain selvää olinpaikastani. Harmistuneena takaiskusta ostin automaatista viinirypäle-Fantan ja pidin pienen miettimistauon vain todetakseni, että oikeastaan oli melko samantekevää menikö sitten länteen vai pohjoiseen, sillä määränpääni oli joka tapauksessa luoteeseen asemalta katsottuna. Toisin sanoen siis pohjoista kohti menemällä en ollut menettänyt mitään. Iloisena siis jatkoin matkaani ja ihmettelin taustalla siintäviä vuoria ja muuta maisemaa. Oli yllättävänkin lämmin, ja sen lisäksi aurinkokin porotti niskaani ihasti kuumottaen. Katselin välillä karttaa kamerani näytöstä ja yritin selvittää reittiäni läheiselle vuorelle. Se oikeastaan näkyikin melko lähellä horisontissa, joten päätin antaa kartan olla ja luottaa silmiini ja vaistooni.

Se olikin muuten hyvä ajatus, mutta sen seurauksena tulin menneeksi vähän eri vuoren juurelle kuin alunperin olin ajatellut. Siispä etsin turhaan temppeliä, jonka olisi pitänyt olla kutakuinkin senhetkisessä sijainnissani, vaan eipä näkynyt silti missään sitä. Kiertelin metsänvartta etsien samalla paikkaa ja keräsin muutamia hassuja katseitakin. Eräs hauska ukkeli piti pienenpientä myyntipöytää oman talonsa ulkopuolella. Hänellä oli siinä muutama yuzu sekä joitakin muita kasviksia. Kovat bisnekset meneillään siis. Ehkä niinkin kovat, että ajattelin ukon pärjäävän ilman minun panostustani, joten en siis ostanut tällä kertaa mitään.

Kaikesta huolimatta en millään löytänyt etsimääni temppeliä ja lopulta palasin jonkin matkaa takaisin ja katsoin vielä kerran karttaa. Sitten tajusin ilmiselvän erehdykseni ja tajuntani räjähti kauniisti paukahtaen sytyttäen samalla lampun viereisellä bensa-asemalla olevan auton etuvilkuttimessa.

Olin taas kerran aliarvioinut kävelyvauhtini ja ajautunut aivan liian kauas pohjoiseen alkuperäisestä määränpäästäni. Tätä käy useasti, kun kuvittelee jotenkin, että kävely on niin hidasta, ettei sitä nyt mitenkään voi olla vielä perillä. Ja sitten onkin mennyt kilometrikaupalla ohi. :D

Joka tapauksessa, olin hieman sivussa kohteestani, mutta koska lähistöllä oli kartan mukaan joku shintopyhättö, päätin käydä katsastamassa sen vielä ennen kuin lähtisin sille oikealle vuorelle. Ystävällinen kotirouva neuvoi minut perille ja oli kieltämättä ihan hieno pyhättö. Rauhaisa paikka leikkipuiston vieressä ja torii-portti, joka johdatti pitkille portaille ja lopulta itse pyhätölle.

Hetken aikaa hengähdettyäni pyhätön suojissa lähdin määrätietoisesti kävelemään takaisin päin ja pian löysinkin oikean paikan. En mennyt aivan temppelille saakka, sillä huomasin patikointireitin haarautuvan jalkakäytävältä juuri sopivasti ja päätinkin lähteä seuraamaan sitä. Reitti johdatti minut vihdoin metsän siimekseen ja pian autojen äänet olivat enää muisto vain.

Hetken talsittuani istahdin polun varteen kyhätylle penkille ja söin eväsbanaanin ja join viinirypälefantaa. Ilmassa tuoksui japanilainen metsä ja kuului kaikenlaisia luonnon ääniä. Luonnosta huumautuneena kävelin yhä eteenpäin nousevaa rinnettä pitkin, ja vajaassa tunnissa olinkin vuoren korkeimmalla kohdalla, jossa oli pieni paljas aukio ja huikeat maisemat.

Istahdin juomaan loput limonadistani ja sitten lähdin takaisin alas. En tosin samaa kautta mitä olin tullut, vaan eteenpäin, kiertäen vuoren rinteitä toiselta puolelta. Löysin sattumalta jyrkänteen reunalla sijaitsevan pyhätön, jossa yksinäinen hiljainen mies kiikaroi kohti avautuvaa maisemaa. Hetken itsekin pällisteltyäni jätin miehen haaveilemaan ja lähdin ripeästi poukkoillen laskeutumaan alas rinnepolkua.

En ehtinyt kovinkaan pitkälle, kun saavutin vanhahkon miehen, joka kaikessa rauhassa käveli samaa polkua alaspäin. Ajattelin muina miehinä ohittaa ukon, sillä minulla oli jo vähän hoppu kotiin odottamaan Mayoa, mutta miespä alkoikin jutella.

“Anteeksi, tein äsken vähän epäkohteliaasti”, mies sanoi hieman arastellen.

Ymmärsin heti mistä oli kyse, ja kerroin miehelle että en ollut huomannut koko asiaa, eikä minua nyt suoraan sanottuna muutenkaan juuri häiritse kanssaeläjieni virtsankarkailut keskellä luontoa. Tästä mies innostui ja alkoi purkaa tuntojaan erilaisista ihmisluonteista. Kuuntelin sujuvasti miehen mietintöjä niin uskonnoista rasismiin ja maailmantalouteen, ja vaikka en ihan kaikkea ymmärtänytkään, niin mies tuntui olevan mielissään juttuseurasta. Ja niin olin minäkin, vaikka en juuri puheenvuoroa saanutkaan. Tai jos sain, niin mies hetken aikaa kuunneltuaan innostui vain entisestään.

Pian pääsimme ulos metsästä ja mies ehdotti, että menisimme katsomaan vielä yhden kivan paikan lähistöltä. Suostuin oitis, ja niin mies johdatteli minut pienten pihojen ohi joen rannalle, jossa solisi matalassa joenuomassa kirkas vesi. Olette varmaan nähneet Totoron. Tästä paikasta huokui samanlainen tunnelma kuin mitä voisi totorometsässä kuvitella olevan:

Istahdimme kivelle ja sitten mies alkoikin mietiskellä Japanilaisten luontokäsitystä. Hän ei oikein osannut pukea asiaansa sanoiksi, mutta ymmärsin kyllä mitä hän tarkoitti sanoessaan, että tämän joen kaltaisia paikkoja yhdistää jokin tietty ominaisuus. Sama ominaisuus löytyy pyhätöistä ja temppeleistä ja ihan vain luonnon keskeltä. Paha oli mennä sanomaan mitään vastaan, koska olen itsekin huomannut saman. Mies arveli kyseessä olevan ennenkaikkea Japanille tyypillisen tunteen, ja olin siitäkin samaa mieltä. Toki suomalainenkin luonto koskettaa, mutta Japanissa aivan omalla tavallaan.

Sitten mies kertoi itsestään. Hän oli menettänyt työnsä Lehman-shokin jälkimainingeissa (2008) ja kuluvan vuoden keväällä oli tullut avioero taloudellisten murheiden seurauksena. Siksi hän nykyisin vaelteleekin yksin metsässä ja mietiskelee päivät pitkät. Hän ei yleensä ala jutella ihmisille, mutta minut nähdessään hänestä tuntui jotenkin niin ainutlaatuiselta, että päätti tehdä poikkeuksen. Japanissa on olemassa sana tällaisille kohtaamisille: ichigo-ichie　(一期一会). Se tarkoittaa sitä, että vaikka emme enää luultavasti koskaan tapaisikaan, niin juuri tämä yksi tapaaminen on arvokas vain kerran elämän aikana tapahtuva asia.

Toinen syy miksi hän alkoi jutella, johtui hänen sanojensa mukaan kasvoissani näkyvästä hitokoishii-vaikutelmasta (人恋しい). Hitokoishii tarkoittaa sitä tunnetta, kun on yksin ja toivoo että olisi joku rinnalla. Miehen mukaan joillakin tämä näkyy ulospäin ja joillakin ei. Ja jotkut eivät tiedä edes koko tunnetta. Itse hän kuitenkin näki tämän sisimmän kaipuuni ja päätti vastata siihen, koska oli itsekin kovin hitokoishii. Hyvin hän oikein kasvoni tulkitsikin, sillä olen monesti toivonut että ihmniset alkaisivat täällä jutella. On upeaa kun saa vaikka vain kuunnella mitä joku toinen puhuu. Vaikka ei kaikkea ymmärräkään täysin, niin se on silti mukavaa. Ja opin kyllä jälleen todella paljon uutta Japanista ja sen kulttuurista ja ajattelutavoista. En edes muista enää kaikkea, mutta oli kyllä hienoa istua kivellä ja jutella lähes hampaattoman harmaahapsisen miehen kanssa syvällisiä.

Lopulta kuitenkin jatkoimme matkaa ja mies johdatti minut takaisin asemalle. Juttelimme vielä mm. Mayosta sekä japanilaisesta ruuasta ja lopuksi päätimme ichigo-ichiemme kädenpuristukseen. Minä lähdin takasin Tokioon ja mies (joka kertoi jossain vaiheessa nimekseen Saitō-san) hävisi Hannō:n kaupungin vilinään.

Kotiin päästyäni olin aika naatti ja nälkäinen. Mayo tuli vielä illalla töiden jälkeen hetkeksi ja oli siinä hänelläkin ihmettelemistä kun kerroin kaiken hänelle niin hyvin kuin japaniksi vain suinkin pystyin.

Hieno päivä oli siis maanantai ja kerrassaan ikimuistoinen. :) Tosin ne kuivatut mustikat jäivät edelleen syömättä!

Tässä vielä kuvia!