Ajattelin kirjoittaa päivästäni jo eilen tänne, mutta koska oloni oli jokseenkin kurja, niin eipä onnistunut niin sitten millään. Kurjaan oloon ei varsinaisesti ollut mitään syytä, mutta uskottelin itselleni sen johtuvan pienoisesta unenpuutteesta joka materialisoitui lähinnä närästyksenä ja päänsärkynä. Tai sitten keho ei yksinkertaisesti ole vielä sittenkään tottunut aikaeroon.

Ken tietää, joten kysyin häneltä ja Ken vastasi asian olevan juurikin kuten olin ajatellut. Kiitos Ken! Siispä, eilen menin ajoissa nukkumaan ja nyt aamusella heräsin jälleen tuttuun tapaan puoli seitsemältä juuri auringonnousun aikaan.

Itse asiassa täällä on kyseiseen aikaan aina aamuruuhka ikkunani alla, joten herääminen on jokseenkin yhtä todennäköistä kuin söpön naisäänen kuuleminen japanilaisesta televisiosta minuutin sisällä sen avaamisesta, avasi sen mihin vuorokaudenaikaan tahansa. ね～

Taitaa tänään ajatus lentää. Mutta kerrotaanpa nyt ensiksi jotain eilisestä päivästä, kun oloni ei vielä ollut ihan näin loistava.

Heräilin siis jälleen aamuruuhkaasta kuuluneeseen mopon pärisevään ääneen eikä riisini ei ollut vielä alkanut poreilemaan. Tästä kaikesta suivaantuneena laitoin ajastimen pois päältä ja sanoin riisinkeittimelle, että: “No nyt! Keitteleppäs riisi!” Tosin en oikeasti sanonut, koska eihän se olisi sitä ymmärtänyt. Japanilainen laite kun on..

Puin päälleni ja jäin odottelemaan riisin valmistumista samalla kun mietin päivän kävelyreittiä. Koitin katsoa kartasta, mutta oikseastaanhan Tokio on niin labyrintti, että on melkein mielipuolen touhua edes yrittää. päätin silti ottaa haasteen vastaan ja lopulta sain kohtalaisen suunnitelman kyhättyä. Ensin junanradan vartta Shakujii-joelle ja jokea seuraten shakujii-puistoon. Täydellistä.

Riisi tuli valmiiksi, joten lämmitin annospussillisen vähän kalliimpaa karē:ta, jonka olin edellisiltana ostanut. Sitä mainostettiin pitkään keitettynä ja täten vähän kuivempana versiona kuin normaali. Myös lihaa siinä tuntui olevan enemmän kuin halvemmissa karē-laaduissa, joten söin antaumuksella ja nauttien. Sinänsä aamiaiseksi tulinen karē ei välttämättä ollut se paras vaihtoehto, kuten huomasin sitten vähän myöhemmin. Tosin sitä ei käy kiistäminen, notta hyvää se oli avothasie.

Ulos lähteminen on aina hankalaa ja aikaavievää puuhaa, joten pääsin vasta yhdeksän aikaan liikenteeseen. Ulkona tuoksui välillä grillattu kala ja välillä Japanin omat kasvit, joista tulee kyllä juuri se oikea Japanin tuoksu ilmaan. Autoja toki on paljon, mutta ne eivät tunnu juuri saastuttavan. Tai sitten saaste on hajutonta ja olen tietämättäni nuuhkinut ilmaa vaarallisenkin omistautuneesti.

Kuitenkin, nenääni seuraten sokkelehdin pitkin ahtaita katuja väistellen autoja ja polkupyöriä ja kyyryselkäisiä mummoja, jotka paahtoivat välillä jopa minusta ohi kävelykeppeineen.

Aluksi minua ei huvittanut oikein kuvatakaan, mutta lopulta löydettyäni leikkipuiston joka oli kuin suoraan jostaikin tunnetusta j-doramasta, päätin kaivaa kolmannen silmäni esiin ja alkaa räpsiä niin kuin aidon turistin kuuluukin.

Vahinko ei tule kamera kaulassa, joten jatkoin matkaani turvallisin mielin kohti määränpäätäni. Nyt siis nuuskutuksen lisäksi myös epämääräistä naksahtavaa ääntä aiheuttaen.

Löysin joen, mutta koska se ei mielestäni ollut oikea joki, ohitin sen ja jatkoin vielä vähän junaradanvartta. Hetken päästä tulin kuitenkin katumapäälle ja päätin lähteä kävelemään siihen suuntaan, jossa oletin puiston sijaitsevan. Jätin meluisan junaradan takaoikealleni, ja löysin pian itseni uneliaasta naapurustosta jossa kasvatettiin kaalia, munakoisoa ja muuta ruuaksi kelpaavaa. Kadut olivat ahtaita ja opasteettomia joten jatkoin sisäisen paikannuslaitteeni ja nenäni turvin kohti voimistuvaa kasvien tuoksua. Pian tupsahdin kapeaan viherkäytävään jonka lävistettyäni putkahdin puiston itäreunaan kuin tilauksesta. Mielestäni puiston ei olisi kuulunut vielä tulla, mutta ehkä viherkäytävä olikin jonkinlainen portaali, joka johdattti minut haluamaani paikkaan. Ainakin jos sisäisen paikannuslaitteeni lukemiin on uskominen niin näin on. Voi tosin olla, että karē:n tulisuus yhdistettynä unettomuuteen on aiheuttanut häiriötä datassa, mutta sitä on näillä näkymin mahdoton sanoa varmuudella.

Puiston itäreunassa oli suuri lampi ja lammessa polkuvenevuokraamo. Ihmisiä oli lammen rannalla kalassa ja iloinen rupattelu ja naljailu sekoittui rantatiellä ohikiitävien autojen ääneen. Jatkoin matkaani länteen kohti puiston keskustaa ja pian lampi muuttui pitkulaiseksi ja löysin lammen toiselle puolelle vievän sillan. Lammen toisella puolella oli opastetaulu, joka kertoi sijaintini tarkasti. Olin kuin olinkin eksynyt juuri oikeaan paikkaan. 石神井公園-teksti vahvisti asian, joten päätin lähteä kiertämään puistoa tarkemmin.

Autojen melu kaikkosi puiden lehviin ja ilman täytti maukas maan tuoksu. Kävelin eteenpäin ja pian polut muuttuivat pienemmiksi ja kaupungin tunnelma vaihtui suorastaan metsäiseksi. Varsinaisen luonnonpuisto-osion alussa paikastaan taisteli pieni ulkoilmaravintola: Udon-koju, jossa mieleni melkein teki käydä maistamassa miltä ruoka olisi maistunut. Oli kuitenkin vielä liian aamu, joten kojussa vasta valmisteltiin lientä, enkä tohtinut mennä häiritsemään. Jos on nähnyt Tanpopo-elokuvan, niin tietää kuinka tarkkaa puuhaa liemen keittäminen on. Siinä ei kamerat ja turistit ole kuin tiellä!

Kiersin lammen ihaillen kellastumaan päin olevia puiden lehviä ja nauttien lämpimästä ilmasta ja pian olinkin jälleen polkuvenevuokraamolla. En löytänyt viherkäytävää josta olin tullut, joten päätin lähteä suurpiirteisesti “tonne⇒”. Eipä kestänytkään kuin pieni tovi, kun vasemmalla puolellani oli shakujii-joki. Tyytyväisenä lähdin seuraamaan sitä ja se johdatteli minut takaisin tutulle junaradalle, josta löysinkin helposti Fujimidain asemalle. Vaistomaisesti kävelin suoraan sisälle jo tutuksi tulleeseen kauppaan ja päätin etsiä jotain syötävää lounaaksi. Ei sillä, etteikö kotona olisi ollut jo syötävää, mutta kun teki mieli ihmetellä vähän lisää japanilaista tarjontaa. Ostin lopulta rypälehyytelöä, uppopaistettua aji-kalaa ja onigirin, jossa oli täytteenä jotain outoa.

Kotiin päästyäni katsoin kuvat läpi todeten samalla suurimman osan olevan vinossa tai muuten vain jotenkin vinksallaan. Oli joukossa muutama hyväkin otos, joten ei se juuri haitannut. Päätin kuitenkin syventyä kamerani salaisuuksiin vähän tarkemmin, joten loppupäivä kuluikin sitten siihen kun asensin kameraan uutta ohjelmistoa ja kokeilin mitä kaikkea hienoa pystyykään säätämään. Toivotaan kovasti, että täst’edes kuvat ovat siis suoria ja vähemmän vinksallaan.

Kuuden aikaan Mayo kertoi päässeensä töistä, joten siistin hieman asuntoa ja lähdin asemalle vastaan. Mayo oli täysin naatti, mutta piristyi nopeasti kun sai muutaman halauksen ja ruokaa syödäkseen. Istuimme sängyllä, juttelimme päivän kuulumiset ja kiusasimme Nikoa Messengerissä siihen asti, kunnes Mayon piti jälleen jatkaa matkaa kotia kohti.

Loppuillan taistelin nukahtamista vastaan, kunnes en enää jaksanut ja menin nukkumaan. Kannatti mennäkin, sillä nyt on olo jälleen mitä parhain! Minulla on taas asioita hoidettavana aika paljon, joten tästäkään päivästä ei kovin tylsää taida tulla. Hetki sitten kävin heittämässä roskat ulos ja kohta pitäisi pyykätä.

Palataanpa asiaan taas sitten!